Mattila Jukka I.

Jukka I. Mattila: Autuaita ovat rauhantekijät

Jukka I. Mattilan Autuaita ovat rauhantekijät -esikoisdekkari saapui Dekkaritaloon arvioitavaksi kustantamolta. Myönnän, että mietin tovin uskallanko tarttua haasteeseen, sillä olen suorastaan vältellyt sota-ajasta kertovaa kirjallisuutta. Se ei tunnu omalta, ja siksi jännitti, saisinko tarinasta riittävästi irti. Mutta rohkea rokan syö – ja voi yllättyä positiivisesti.

Kirjassa eletään kesää 1944 ja sodan loppuvaihetta. Nuorempi rikoskomisario Ville Siirala määrätään tutkimaan varsin ikäviä piirteitä saanutta armeijan asekuljetuksen ryöstöä. Kun rikoksen takaa alkaa paljastua isompia kuvioita, Siirala siirretään luutnantiksi pääesikunnan valvontaosaston erikoisryhmään. Hän ei kuitenkaan tunne oloaan kotoisaksi armeijan harmaissa ja työhön keskittymistä häiritsee ryppy rakkaudessa tyttöystävän kanssa. Erikoisryhmän suorittaman rikostutkinnan rinnalla kerrotaan Mannerheimin rauhanponnisteluista ja aktivistien salaisista hankkeista. Lukija pääsee mukaan niin sotamarsalkan yksityisiin neuvonpitoihin kuin vallankaappausta suunnittelevien saksalaisten tapaamisiin. Pelissä ei taidakaan olla enempää tai vähempää kuin koko Suomen kohtalo – onnistuuko Siirala kollegoineen estämään katastrofin?

”Mannerheim murahti vaimeasti ajatuksilleen, nousi vaivalloisesti seisomaan, hymyili ystävällisesti kätellessään Waldenia ja osoitti kohteliaasti istumapaikkaa itseään vastapäätä. Waldenilla oli tuomisina tuokiokuvia valtioneuvostosta. He molemmat olivat yhtä mieltä, että nyt uskaliaat sotatavoitteet ja Suomen ripustautuminen Saksaan olivat suuri rasite, joka uhkasi koko kansakunnan olemassaoloa. Herkkiä analyyseja, spekulaatioita, argumentointia puolesta ja vastaan. Mannerheim piti todella paljon Waldenin älyllisesti stimuloivasta seurasta. Marsalkka oli hyvin selvillä seikoista, joita Walden toi esiin, sillä hän piti yllä laajaa keskustelupiiriä. Myös Waldenin esiin ottamia ikäviä uutisia Mannerheim oli osannut odottaa. Mutta ei sentään mitään tällaista. – Ylipäällikön murhaaminen! Ja avoin kapina! Mannerheim huudahti närkästyneenä. Hän puhui itsestään kolmannessa persoonassa korostaakseen ylipäällikkö-instituutiota ja luodakseen kuvaa, että maailmassa vallitsi luonnollisia järjestyksiä, jotka olivat ihmisyksilöistä riippumattomia.”

Pian lukemisen aloitettuani huomasin viehättyväni Mattilan tavasta rakentaa menneen ajan kuvausta. Teksti on paikoitellen rönsyilevää, ehkä tarpeettomankin yksityiskohtaista, mutta toisaalta se sopii kirjan aihepiiriin ja valottaa historiallista miljöötä häkäpönttöautoineen ja rähinäremmeineen – sekä tarjoaa lukijalle huumorin pilkahduksia.

”Matti Kuusisto oli keski-ikäinen mies, jonka kasvoilla rehottivat kaksiväriset pulisongit, jotka olivat kasvaneet hiekanruskean ja vitivalkoisen eri sävyissä poskiparran mittoihin. Mielikuvaa tsaarin amiraalista lievensi jämerät, maamiesmäiset kasvot. Nenä oli kookas ja hieman kyömy, silmien alla oli isot pussit, jyhkeä leuka oli paljaaksi ajeltu saareke poskiparran keskellä. Silmissä salamoi saalistavan haukan katse. Kulmakarvojen väliin, nenän ja otsan välimaastoon oli vuosien raskas vastuu painanut kaksi uurretta. Normaalisti Kuusiston suupielessä karehti hymy ja toisessa päässä suuta tökötti paksu sikarinpätkä, tiukasti purtuna hampaiden väliin.”

Kuin katsoisi vanhaa suomalaista elokuvaa! Pikkutarkkuus ja säntillisyys ovat kirjassa ylipäätään vahvasti läsnä, ja sotavuosien tapahtumat ja tunnelmat ovat eittämättä hallussa.

Kirjan heikoin lenkki on juonen kuljetus. Siitä on pakko antaa miinusta, kun dekkarilaseilla kirjaa lukee. Vaikka tarina kokonaisuudessaan on voimakas, rikostutkinnan punainen lanka on sangen ohut ja lukija eksyy historian pyörteisiin. Kokemus on toki henkilökohtainen, mutta huomasin jossakin vaiheessa miettiväni, että ai niin oliko tässä joku rikos ja etsivä. Olin niin uppoutunut Mannerheimin taktisiin palavereihin, että unohdin tykkänään lukevani dekkaria. Myös henkilörepertuaari on runsas ja vaatii keskittymistä. Lyhentämällä kylläkin mielenkiintoisia sotahistoriaosuuksia ja pitämällä Siiralan rikostutkinta systemaattisemmin fokuksessa olisi kirja dekkarimaisempi. Niin tai näin, sotakirjojen välttelijäkin koki olonsa viihdytetyksi tekstin parissa.

”Aika ajoin hänestä tuntui, että vain rikosten maailma oli aitoa, ja kaikki eettinen, hyvä ja kaunis oli pelkkää ajatusleikkiä. Ankeuden karkottamiseksi oli hyvä silloin tällöin muistuttaa itselleen, että elävä elämä kaikkine rönsyineen, vaikka olikin sukua rikosten varjomaailmalle, tarjosi myös rikkaan ja kauniin moninaisuuden. Hyvän ja pahan välissä oli valtava raja-alue, joka ei ollut jyrkkä eikä ehdoton.”

Jukka I. Mattila: Autuaita ovat rauhantekijät
Reuna 2017
Arvostelukappale
Kannen kuva lainattu kustantajan sivuilta.

Arvio: ***

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s