Marklund Liza

Liza Marklund: Rautaveri

Muistan vielä, kun törmäsin Liza Marklundin ensimmäiseen Annika Bengtzon -sarjan kirjaan, Uutispommiin. Olin töissä radiossa, ja kirja kiersi toimituksessa kehujen saattelemana. Asetelmassa oli jotain raikasta ja siistiä, kun rikoksia ratkoikin perinteisen etsivän tai poliisin sijasta toimittaja, joka oli kaiken lisäksi nuori nainen.

Sittemmin jatkoin sarjan parissa lähinnä filmatisointien kautta. Tässä vuosien varrella Liza Marklundin kirjailijanura on edennyt suoranaisessa nousukiidossa ja Annika Bengtzonin seikkailut ovat nostaneet hänet huipulle. Maailmanlaajuisesti kirjoja on myyty noin 17 miljoonaa kappaletta ja Suomessakin hurja määrä, yli miljoona kappaletta. Tartuin siis 11-osaisen Annika Bengtzon -sarjan viimeiseen teokseen, Rautavereen, sangen kovin odotuksin – olisi kiva palata juurille ja vaihteeksi lukea tarina siten, kuten kirjailija itse sen on kertonut.

Nielevä, tukahduttava pimeys vetäytyi nurkkiin. Toimituksessa se pysyi melkein aina loitolla. Täällä hohti tekninen, keinotekoinen valo, joka teki maailmasta selvän ja kirkkaan. Todellisuudentulkinnat, eri painokset, jatkuva muutos, Annika kuului siihen, hän oli toimintakykyinen ja tärkeä osa sitä. Lehdellä oli kolme eri painosta, viidellä rastilla merkitty maaseutupainos oli ensipainos, joka painettiin alihankkijoilla maalla tai lennätettiin aamunkoitossa rahtikoneilla perille, kolmella rastilla merkitty, päivitetty esikaupunkipainos, joka jaeltiin kuorma-autoilla ympäri Mälarinlaaksoa, ja yhdellä rastilla merkitty erikoispainos, joka ilmestyi Tukholman kantakaupungissa silloin kun syttyi sota tai prinsessa meni kihloihin. Kun todellisuus jäsennellään, sitä pystyy käsittelemään. Lisäksi oli seitsenrasti, Annikan erityinen inhokki: painos joka eli vain lehden sisäisessä verkossa.

Annika työskentelee yhä Kvällspressenissä, mutta nykyaika näkyy toimituksessakin, sillä lehden paperiversiota ollaan lopettamassa. Tämä aiheuttaa luonnollisesti ristiriitoja työyhteisössä, etenkin kun tilanne paljastetaan vain Annikalle, joka joutuu salaamaan ikävät tietonsa ystäviltään.

Työn alla Annikalla on teksti Josefinista – eli hänen uransa ensimmäisestä omasta rikostarinasta. Kvällspressenin lukijat ovat äänestäneet, mistä vanhoista jutuista he haluaisivat lukea lisää, ja nyt vuorossa on Josefin Liljebergin surullinen tarina. Vasta 19-vuotias Josefin työskenteli strippaajana Studio Sex -nimisellä pornoklubilla. Eräänä lauantaiaamuna hänen alaston ruumiinsa löytyi hautausmaalta. Murhan tunnusti sarjamurhaaja, mutta Annika uskoo, että oikeaa murhaajaa ei saatu koskaan vastuuseen teoistaan. Nyt hänelle avautuu tilaisuus jatkaa rikoksen selvittämistä.

Toimituksessa seurataan tiiviisti myös inhottavaa, mutta mielenkiintoista oikeudenkäyntiä, jossa puidaan raakaan murhaan syyllistyneen, Timpuriksi kutsutun puutavarayrittäjä Ivar Berglundin tapausta. Yllättäen oikeudenkäynti ja sen saama mediahuomio alkavat ottaa lisäkierteitä, kun rikostutkijat löytävät yhteyden Berglundin DNA:n ja jo vanhempien, ratkaisemattomaksi jääneiden veritekojen väliltä.

Annikan keskittymistä työhön häiritsevät henkilökohtaiset ongelmat, sillä hän tekee hommia päästäkseen eroon paniikkikohtauksista samalla, kun sukkuloi toimituksen, rikostutkinnan, ärsyttävästi käyttäytyvien sukulaisten ja tietysti kodin ja lasten väliä. Annikan sisko Birgittakin on kadonnut. Sisarusten välit ovat olleet etäiset, eikä Annikalla ole oikein käsitystä Birgitan edesottamuksista viime vuosilta, mutta juuri ennen katoamistaan sisar on yrittänyt ottaa yhteyttä Annikaan pyytääkseen apua. Velvollisuudentuntoisena Annika yrittää alkaa jäljittää Birgittaa vanhoilta kotikulmiltaan ja törmää ikäviin lapsuuden- ja nuoruuden muistoihin.

Autossa hän itki. Totta kai hän olisi voinut purra hammasta, kuten tavallisesti. Torjua ja kieltää ja paeta, mutta hän päätti olla taistelematta vastaan. Hän istui läkähdyttävän kuumassa autossa ja antoi kivun olla, kunnes se muuttui ikkunoiden hieksi eikä hän enää jaksanut vaan antoi periksi voimattomuudelle. Mitä tapahtuisi, kun äiti kuolisi? Annika oli surrut äitiä koko elämänsä, huomaisiko hän mitään eroa? Ei välttämättä.

Tarinan ehkä mielenkiintoisin hahmo on kuitenkin Annikan ex-mies Thomas. Hän oli joskus niin viehättävä, vaikkakin petollinen, mutta on nyt muuttumassa ihmisraunioksi. Thomas on menettänyt toisen kätensä jossakin aiemmassa tarinassa, eikä työrintamallakaan asiat suju suotuisissa merkeissä. Suhde Annikaan on vaikea, sillä vaikka hän tuntee entistä vaimoaan kohtaan katkeruutta, vanha suolakin janottaa. Tilanne ei ole helppo senkään vuoksi, että Annika on laittanut hynttyyt yhteen Thomasin esimiehen Jimmyn kanssa ja elelee nyt uusioperheen arkea astetta paremmissa piireissä. Ja sekös ottaa Thomasin itsetunnolle.

Eikä tässä vielä kaikki… Rautaveri pursuilee yksityiskohtia ja juonenpalasia. Päätösosa pyrkii luonnollisesti nivomaan koko sarjan tapahtumia yhteen, eivätkä kaikki nyanssit aukene, jos kirjoja ei ole oikeasti lukenut. Mutta kyllä se toimii kohtalaisesti ihan yksittäisenäkin lukukokemuksena. Dekkaria ei kannata jättää hyllyyn siksi, ettei ole kahlannut koko sarjaa läpi.

Mutta jotakin haikeaa ja väsynyttä kirjan tunnelmassa on. Ehkä tämä on se syy, joka tekee kokonaisuudesta vaisun. Tekemisen meininkiä on, mutta jotenkin tarina ei vaan yllä ilotulituksiin asti – minkä olisi päätösosalle ja kirjailijalle suonut.

Löysin Hesarin vuonna 2015 tekemän Liza Marklundin haastattelun (linkki juttuun alla), jossa hän kertoo vetäytyvänsä julkisuudesta ja lopettavansa kirjoittamisen ehkä kokonaan. Rautaveri saattaa olla siis niin Annika Bengtzon -sarjan, kuin hänen dekkariuransa ja ehkä jopa koko kirjailijanuransa päätösteos.

”Olen sanonut sanottavani ja tunnen helpotusta”, hän kertoo. ”Suunnitelmani on aina ollut lopettaa sarja näin: että kun omat lapseni muuttavat kotoa, minäkin lähden ja jätän Annika Bengtzonin.” Marklund kertoo lopettavansa myös tehtävät Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä, luopuvansa tv-esiintymisistä ja julkisesta debatista. Tilalle tulee perhe-elämää ja harrastuksia. Marklundilla on kodit Ruotsin lisäksi Espanjassa ja Keniassa, kolme aikuista lasta ja yksi lapsenlapsikin. – Ote HS:n jutusta

Jollakin tapaa, jo ennen kuin luin Hesarin haastattelun, tämän aistii rivien välistä; haikeutta henkilöhahmoista luopumisesta ja toisaalta kärsimättömyyttä saada homma pakettiin.

Vuoden 2015 tunnelmista on nyt kulunut pari vuotta. Yritin etsiä löytyisikö Marklundista jotakin tuoreempaa mainintaa, mutta eipä löytynyt. Ansaittu hiljaiselo perheen kesken on siis toteutunut. Annikan seikkailut ovat varmasti ohi, mutta vaikea uskoa, että Marklundin kirjailijanura Rautavereen kokonaan päättyisi.

Aiheesta lisää

HS 2015: Dekkarikuningatar Liza Marklund lopettaa rikos­romaanien kirjoittamisen: ”En tiedä, kirjoitanko enää mitään”

Liza Marklund: Rautaveri (Järnblod 2015)
Otava 2015
Omasta kirjahyllystä
Kannen kuva kustantajan sivuilta.
Arvio: ***

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s