Pauliina Susi: Takaikkuna

Some, blogit ja ylipäätään tietotekniikka ja virtuaalinen elämä tunkeutuvat mukaan myös dekkareihin. Yksi teemaa käsittelevistä kirjoista on Pauliina Suden Takaikkuna, jossa liikutaan netin ja tekniikan mahdollistamien asioiden erittäin mielenkiintoisilla rajoilla.

Leia Laine on yksinhuoltajaäiti ja työskentelee toiminnanjohtajana hankkeessa, joka tarjoaa tukea prostituoitujen palveluja käyttäville miehille. Hanke on herättänyt paljon vastustusta ja alkaa saada ihan uutta huomiota, kun Leia suostuu haastateltavaksi suosittuun keskusteluohjelmaan televisioon. Pian Leia havaitsee olevansa vihapuheen kohteena netissä ja puhelimeen alkaa saapua herjaus- ja uhkailuviestejä tuntemattomilta henkilöiltä. Lopulta arkikin hankaloituu pelottavalla tavalla, kun luottokortit lakkaavat toimimasta ja tietokone ja puhelin käyttäytyvät vähintäänkin kummallisesti.

”Peittääkö sateen jyske lähestyvät askeleet? Kahahtiko pensaissa? Tuuliko vain? Olisi melkein pakko kääntää päätä ja pälytä ympärille. Hän ei tee sitä. Hän seisoo liikkumatta, tuijottaa eteensä sateeseen oikeastaan mitään näkemättä. Se tuli taas. Tunne, että joku katsoo. Että häntä juuri tällä hetkellä tarkkaillaan salaa pimeästä, eikä suinkaan hyväntahtoisesti. Hän on tyrkyllä tässä. Kuin pihalampun luokseen viettelemä hyönteinen, helppo suupala yösaalistajille. Tai sitten hän on vain vainoharhainen.”

Toisaalla ministeri Tarmo Häkkilä on pulassa. Pahassa pulassa. Viinanhuuruisten nettiseksiseikkailujen tuoksinassa hän ei ole ihan ymmärtänyt kaikkea tekemäänsä ja puhelemaansa, ja nyt Häkkilä on joutunut kiristysyrityksen kohteeksi. Hänen näppärä avustajansa palkkaa avuksi mystisen Land-on, hakkeri-koodari-tekniikkavelhon, jonka toimeksianto on jäljittää Häkkilästä netin yli kuvattu video. Paljastuessaan videon anti olisi katastrofi Häkkilän poliittiselle uralle ja todennäköisesti myös perhe-elämälle.

Mutta Land-o jäljittää myös Leiaa, sillä hänellä on paljon julkisuutta saaneeseen naiseen pakkomielle. Toiminnan taustalla on jotakin voimakkaan ihastumisen, mutta toisaalta hallinnan ja alistamisen tarpeen sekaisia tunnelmia, joiden kourissa Land-o tarkkailee kohdettaan. Mikä pelottavinta, Land-o on askarrellut huikeat tekniset järjestelmät, joiden kautta hän pääsee käsiksi Leian laitteisiin ja vaikkapa pankkitileihin.

”Energialiemi huljuu alas kurkusta, mutta tätä on vaikea niellä: hän luuli tuntevansa Leia Laineen läpikotaisin. Vuosien mittaan, keissi keissiltä, heidän pitkän ja antoisan suhteensa syntyessä – varmasti näin jo voisi sanoa – hän on kaiken sen perusteella mitä naisesta tietää, mitä on luullut tietävänsä, rakentanut tästä mielestään selkeän kuvan. Vienonviehkeä etunimi, jolla on väestörekisterin mukaan Suomessa vain yhdeksänkymmentä kantajaa yhdistettynä kansamme seitsemänneksi yleisimpään sukunimeen ei voi olla jäämättä mieleen. Etenkin, kun tuo nimiyhdistelmä nousee esiin joka kerran. Otetaan vähän takaisin. Yhdessä keissistä kolmesta. Niissä, joissa hän on guru. Leia ei petä, ikinä. Kauhaise kerran, kaksi, ja eikös vain Leia-kala sätki haavin pohjalla muun, vaihtuvan joukon keskellä. Laske vesille pyydys kuin pyydys, ja Leia ui halukkaasti sisään. Naisella ei ole rippustakaan itsesuojeluvaistoa. Kun hän nyt ensi kerran näkee Leia Laineen livenä, nainen vetää kerralla maton hänen altaan.”

Kun Leian tytär Viivi lähtee luokkaretkelle Tukholman-risteilylle, äitiä alkaa pelottaa mitä kaikkea kamalaa tytölle voisi reissussa sattua. Mutta hän ei arvaa yhtään tyttären todellisia aikeita: Viivi on jäljittänyt netissä jamaikalaisen isänsä kotiosoitteen tukholmalaiseen lähiöön, ja hänen salainen aikeensa on vierailla isän luona. Perillä Tukholmassa vierailu ei suju aivan suunnitelmien mukaan, eikä totuus isästä tunnu tytöstä mukavalta. Paluumatkalla Viiviä odottaa laivassa oikea palkkatappaja, joka pääsee pian tytön jäljille ja takaa-ajo alkaa. Myös Land-olla on loppukahinoissa hyppysensä pelissä.

Ja sitten lukukokemuksen ehkä hätkähdyttävimpään piirteeseen: kieleen. Kirjan tapahtumat kerrotaan enimmäkseen preesensissä, ja kerronta on vähintäänkin värikästä. Jopa niin ronskia ja rouheaa, että koin toistuvia hämmennyksen tunteita siitä, että todellakinko luen naisen kirjoittamaa tekstiä – pahoittelen stereotyyppistä huomiota. En koskaan valikoi luettavaa tai arvota tekstiä kirjailijan sukupuolen perusteella, joten yhtäkkinen kokemus jonkin alitajuntaisen mielikuvan rikkoutumisesta on jännittävä.

”Kuvan laatu ei ole hääppöinen. Tylsän hailakanharmaan villapuseron helman alta näkyy alkuun kovin vähän, vain kaistale tummaa vatsaa. Sitten jokin välkähtää valossa. Koru. Napakoru. Suu vettyy heti. Se on lävistyttänyt nahkansa. Se on jossakin Afrikan perslävessä rei’ittänyt nuoren ihanan naisennahkansa jotta hän, vain hän tässä ja nyt, saisi katsella ja nauttia näkemästään. Sä haluu jutella mun kansa? Mä hyvin yksinainen tämä yö. Niin kovin yksin. Niin kaukana kotoa. Ei ketään vieressä tuolla raukalla kuten ei hänelläkään, lohdutuksen tarpeessa molemmat, kuinka sattuikin. Ja vähän kännissäkin tässä ollaan, hän ainakin, se myönnetään, mutta ei nukuta vielä lainkaan, päinvastoin. Riehakkaalla tuulella tässä ihan. Panettaa niin pirusti jos suoraan sanotaan.”

Sivuja Takaikkunassa on mahtipontiset 555 kappaletta, ja voisi helposti todeta, että tästä olisi pikkuisen voinut nipistää pois. Mutta pituus ei todellakaan ole kirjan heikkous. Intensiivisellä tyylillä kerrottu tarina ja uteliaisuutta herättävät tekniset yksityiskohdat pitävät kyllä lukijan pihdeissään.

Takaikkuna on voittanut Vuoden Johtolanka 2016 -palkinnon, eikä suotta. Kannattaa tutustua, jos et ole vielä lukenut.

Pauliina Susi: Takaikkuna
Tammi 2015, Bon-pokkarit
Omasta kirjahyllystä
Kannen kuva lainattu kustantajan sivuilta.

Arvio: ****